College eli kolitsi eli golitsi

.

 Pidän vaatteista, joissa tavanomaisesta tehdään erikoista. Tuunatut ja itse muokatut vaatteet ovat tästä oiva esimerkki. Se, että vaatteen alkuperä ja sen alkuperäinen käyttötarkoitus jätetään näkyviin on äärimmäisen kiehtovaa. Hyvä esimerkki tästä on viime vuosikymmenen alussa muodissa olleet laukut, jotka tehtiin vanhoista farkuista. (Nythän ne ovat lähinnä kynnen alla olevaan tikkuun verrattavissa oleva asia.) Taskujen käyttötarkoitus oli niissä edelleen sama, mutta itse esineen muoto ja funktio aivan eri. Tämä on mielestäni tuunaamista parhaimmillaan. Otetaan esine X ja tehdään siitä esine Y ilman, että alkuperäisen esineen olemus katoaa kokonaan.

Olen viime aikoina altistunut suhteettoman paljon nettikauppojen tarjonnalle. (Mikä johtuu ainoastaan siitä, että olen jumahtanut sohva-läppäri-babysitteri-kolminaisuuden sisälle. Tai ehkä oikeammin pitäisi puhua Bermudan kolmiosta...) Tästä syystä mulla on ollut aikaa bongailla hauskuuksia ja tehdä hyviä päätöksiä. Paras niistä on ollut päätös ostaa kivalta näyttävä vaate sen perinteisen jahkailun sijaan. Jahkailemalla kun ei voi saada mieleisiään vaatteita, se on tullut jo useaan kertaan huomattua.

Tämän erihyvän päätöksen myötä mun kaappiani täyttää tällä hetkellä vaatekappale, jota ainakin Topshop myy muodossa jos toisessakin. Nimittäin collegepaita with a twist. Tässä paidassa toteutuu juuri tuo puhumani alkuperäisen käyttötarkoituksen filosofia.

Olen mieltänyt collegepaidat - erityisesti harmaat sellaiset - urheiluvaatteiksi. Tai sellaisiksi rönttöpaidoiksi, jotka joku salilla käyvä ihminen (enkä todellakaan puhu itsestäni ;D) voisi vetäistä treenivaatteidensa päälle lämmikkeeksi. Yksi epätodennäköisimmistä materiaaleista, mitä tällaiseen hikirönttöpaitaan voi yhdistää on sifonki, vai kuinka? Pitsi tulee hyvänä kakkosena.

No, mitä saadaan, kun yhdistetään iki-ihku kolitsi sifonkiin? Paita, joka Midinetin on ihan pakko saada. Paita, jolla ei ole mitään järjellistä funktiota, ellei silkkaa cooliutta lasketa sellaiseksi. Paita, johon pukeutuessani tunsin itseni hetken aikaa vanhaksi, mutta päätin sitten, että pieni ristiriita on vain hyvä ja herättelevä asia.

Kesää ja farkkushortsikelejä odotellessa.

 

 

(Hmm. Mulle juolahti vähän off-topicina mieleen, että vaatteisiinkin voi tietyllä tavalla soveltaa myytin käsitettä. Myyttiset hahmothan ovat aina jotain vähän elämää suurempaa. Ne eivät ole puhtaasti mitään sellaista, mikä mielletään normaaliksi, vaan aina jotain kahden väliltä. Kaikki tietävät, mitä "ihminen" ja "susi" ovat. Ne ovat normaaleja arkielämän käsitteitä ja tietynlainen vastakohtapari, joista toinen mielletään hyväksi ja toinen pahaksi. Jos napataan käsite tämän parin välistä, saadaan "ihmissusi", joka on myyttinen hahmo ja pelottava sikäli, koska siinä tuttu hyvä hahmo yhdistyy vieraaseen ja pahaan. Ylläoleva paita edustaa vähän samaa ajattelumallia: se ei ole urheilupaita eikä sifonkinen juhlavaate, vaan jotain ihan muuta näiden vastakohtien väliltä. Toisin sanoen se on kiehtova. Menikö vähän filosofiseksi, ei tokikaan... muahaha ;D.)

(Just kun pääsin nitisemästä niin johan alkoi analyysiä pukata. Like I always say, ei ole asiaa, jota pieni nillitys ei korjaisi.)

.

Tiistaimonologi C-duurissa

 .

Ajattelin tänään yleisen mutkutuksen sijasta harhautua astetta syvemmän pohdinnan pariin: bloggaamisen juuriin, muotiin, tyyliin ja sen merkitykseen omalta kannaltani. Idea kumpusi ihan tyhjästä. Olen sivunnut aihetta ennenkin, mutta koin tänään valaistumisen. Ehkä tarve jatkoavautumisille tästä aiheesta on nyt ohi.

Miksi minun tapani pitää tyyli/lifestyle/whatever-blogia on julkaista vaatteista melko pinnallisia kuvia, jättää lähes poikkeuksetta ostopaikat mainitsematta ja olla analysoimatta pukineitani sen kummemmin? Vastaan, että siksi, koska ajattelen teidän tekevän sen analysointihomman puolestani. Ajattelen, että vaatteeni ovat usein vanhoja, eikä niiden ostopaikkojen ilmoittamisesta ole teille mitään hyötyä. Tuumin, että koska olen itse visuaalinen ihminen, tekin olette ja pidätte sen myötä kivojen kuvien katselemisesta ja fiilistekstien lukemisesta enemmän kuin suht tavisten vaatteideni syynäämisestä.

Olen sanonut ennenkin, että pukeudun siten, kun hyvältä tuntuu. En (pääsääntöisesti) yritä välittää mitään viestejä vaatteillani. Vaatetusalan ihmisenä tiedän kuitenkin varsin hyvin, että niitä niitä viestejä on ja ne välittyvät, halusin tai en. En kuitenkaan näe vaatteita teksteinä. Näen ne ensisijaisesti kaavamuotoina. Toissijaisesti pintoina, materiaaleina ja niiden yhdistelminä. Kolmanneksi mielleyhtyminä, muistoina ja henkilökohtaisina asioina, joille ei löydy viitauskohteita oman pääni ulkopuolelta. Vaate on minulle pelkkä kuori, konstruktio. Niiden yhdisteleminen on visuaalinen leikki, johon suhtaudun samoin kuin piirtämiseen, maalaamiseen tai valokuvaamiseenkin.

Tästä syystä en useinkaan jaksa purkaa asukokonaisuuksiani sanoiksi. Eivät taiteilijatkaan selittele maalauksiaan, ne ovat avoimia tulkinnoille. Teen itse jatkuvasti muiden kuvia katselemalla omia tulkintojani vaatteista ja kokonaisuuksista, sekä ihmisestä niiden sisällä. Kiinnitän huomiota vaatteiden muotoon ja pintamateriaalien kontrastiin. Käsittelen asuja enemmän kollaaseina kuin viittauksina catwalkeihin tai ilmiöihin. Toisin sanoen vaatteiden takana oleva maailma on itselleni toisarvoinen. Ainakin pääsääntöisesti.

Voin toki kertoa teille, että pidän tummansinisestä pitsitopista, koska se tuo mieleeni jollain kaukaisella tavalla lukioajat ja mummolan. Sepä ei kerrokaan teille yhtään mitään. En voi heittää tänne linkkiä pääkoppani suttuisiin muistoihin tai yrittää edes kertoa asiasta sanoin, sillä asia on itsellenikin pelkkä nostalgianhajuinen ajatusrykelmä. En voi kuitenkaan liikaa korostaa, miten paljon nautin siitä, kun muut purkavat ajatuksiaan ja filosofiaansa auki vaatteiden takaa. Ja nautin, vaikka eivät purkaisikaan. Rätit ja lumput on kivoi sellaisenaankin.

Tämmöisiä mietteitä aurinkoisena pakkastiistaina.

.

Arkistojen syövereistä

 .

Joku (hullu) saattaa ehkä muistaa, että pidin joskus vuonna vasarakirves blogia Vuodatuksen puolella. Kävin tylsyyksissäni kurkkimassa mitä tuolloin oli tullut kirjoitettua ja löysin erään talomme historiaan liittyvän tekstin, jonka ajattelin julkaista uudelleen. Voi rasitus tuota mun muinoista kirjoitustyyliä... tästä on värikäs kielenkäyttö kaukana :D. Koittakaa kestää.

***

17.4.2008   Sata vuotta sitten

Remontoimamme talon lattian alla olevien purujen seasta on löytynyt kaikenlaista tavaraa. Paatuneena hamsterina ja romantikkona olen kerännyt talteen kaikki vähänkin vanhalta haiskahtavat tavarat. Vanhan suutarintekoisen kengän sentään maltoin heittää pois. Siinäkin vanhassa kengässä oli jotain surullista. Sen omistaja, joka lienee jo kuollut, on ollut osallisena talomme valmistumisessa.

Tupakkaa pojilla on palanut paljon raksatessa, lattian alta löytyi Sevilla ja Työmies askeja.

 

 

Lattiaa on availtu viimeksi 50-luvulla, joten olettaisin noiden askien olevan päälle 50-vuotiaita. Seuraavat lehtijutut on julkaistu vuonna 1914, joka on talomme rakennusvuosi.

Ohjelmassa: Yhteislaulua, tervehdyspuhe, kertomuksia, runoja, satu, näytelmäkappale ? y.m. Lopussa permannon silitystä.

Kertokaa nyt joku viisas, mitä ihmettä on tuo permannon silitys :D? Kuulostaa äärimmäisen mielenkiintoiselta. Iltamat yleensäkin vaikuttavat sangen kiinnostavalta puuhalta. Miksiköhän niitä ei enää järjestetä ;)? Tässä lisää samaiselta sivulta:

Tienhaaran työväenyhdistys toimeenpanee
Kansanhuvit omalla kentällä Itkevällä kalliolla t. k. 31p.
Ohjelma: Alkusoitto, puhe, urheilua,
3-ottelua, piilinheittoa, naulanlyöntiä. Lopussa tanssia.

Aivan ratkihauskaa. Piilenheitto on mitä ilmeisimmin tikanheittoa, mutta naulanlyönti kuulostaa taas sangen jännittävälle puuhalle. Hohhoijaa. Ne on varmaan rahastaneet pari penniä myös polulla kävelemisestä ja puiden kasvamisen seuraamisesta. Aika ennen televisiota oli niin auvoisaa... vai oliko? Sääli, etten löytänyt sitä ilmoitusta, jossa ohjelmassa oli myös pyramiideja. En uskalla edes arvailla, millaisesta puuhasta mahtoi olla kyse.

Lattian alta löytyi myös piirros, jonka tekijä on ollut ilmeisimmin pieni poika (kääntöpuolelle oli piirretty merirosvolippu). Talomme on totta tosiaan joskus näyttänyt hieman tuolta. Mitähän tuolle pojalle kuuluu? Todennäköisimmin hänkin on kuollut ajat sitten. Kummallista, miten paljon historiaa voi mahtua yhteen taloon.

***

Hmmm... aivan kuin mun ulosanti olisi ollut tuolloin ihan himpun verran köyhempää? Tai siis mä en voi käsittää, miten vähän mä olen saanut irti noista iltamamainoksista... permannon silitys, naulanlyönti, voi pliis XD. Noistahan olisi irronnut vaikka mitä, ihmeen munatonta touhua. 

Kuka tunnustaa muistavansa tämän jutun ;D?

.

Arkisia pähkäilyjä

.

Pyytäisin nyt sitä henkilöä, joka on varastanut vuorokaudestani useamman tunnin ja täyttänyt ne vähät jäljellejääneet epämääräisellä hosulla ja häsäyksellä, ilmoittautumaan nyt heti ja asettamaan päänsä kyselemäti pölkylle ja perseensä ruoskimapallille. Nyt ei meinaan hyvä heilu.

Jälkeläisen nimijuhliin on tätä kirjoittaessa alle viikko, ja uunituoreen maman hermo alkaa kiristyä. Mitä ylle? Mitä tyllerön ylle? Mitä pöydälle? Ohjelmaa? Tarvitaanko sitä? Hankinko posetiivin, apinan ja pellenaamarin, vai panenko vieraat viihdyttämään toisiaan? Yksi asia on varmaa: en missään nimessä halua kääntää ristiäisiä nimijuhliksi yks yhteen, sillä ne ovat mun kirjoissani kaksi aivan eri asiaa. Eli ei virrenveisuuta tai loitsunloilotusta missään muodossa, kiitostack. Mutta vuorisaarnan  ja helvetin lieskoilla uhkailun puuttuessa hiljaisuutta olisi tietty "ihan kiva" täyttää jollain muullakin kuin vatsan kurinalla. Se posetiivi kuulostaakin yhtäkkiä ihan hyvältä idealta.

Ja se beeben asu. Jos kerran on olemassa suvussa (lyhyen aikaa) kulkenut kastemekko, niin olisiko aivan sydämetöntä olla käyttämättä sitä? Siltä pahasti tuntuu, vaikka kastemekko istuu mielestäni nimijuhliin yhtä hyvin kuin piilolinssit pingviinille. Äyh. Mutta olisihan se helppo. (Ja ah-niin-persoonaton...)

 Ongelma.

 Ihan liian suuret punaiset töppöset eivät liity juttuun millään tavalla, 

mutta ne oli pakko kuvata kun sattuivat käteen :D. Löytyivät henkkikseltä kolmella eurolla.

Emon puvustus on pääosin onneksi kunnossa. Marraskuussa Rovaniemeltä ostettu pikkumusta ajanee  asiansa, vaikkei imetyspolittisia mukavuusdirektiivejä täytäkään. Ehkä ohjelmanumeroksi käy kirkuvan päivänsankarin nälkähuudon kuunteleminen samalla, kun mama suorittaa selkävetoketjun avaamiseen tarvittavia akrobatialiikkeitä ja niksauttaa vahingossa hartian sijoiltaan? Jännitystä tuottaa ainakin se, että hankin koltun viimeisilläni tiineenä ollessani. Vaikka se silloin istuikin oikein mallikkaasti, saattaa tilanne hyvinkin olla nyt toinen. Eikä edes saata, vaan on. Tämä on varmasti ainoa ajanjakso elämässäni, kun olen laihtunut useita kiloja vain perseelläni sohvalla mähöttäen.

Mekko: b.young. Näyttää paremmalta, kun sen sisällä on ihminen.

Onneksi säästyn sentään pullien pyörittelyltä ja muilta veivailuilta. Omalle kontolleni jää ainoastaan kakku, josta näillä leipomataidoilla tulee joko menestys tai iltamien tahaton once-in-a-lifetime loppukevennys. 

 Isänsä näköinen. Muuten terve. 
Yllä omatekoinen narupaita ja äippäboksin pöksyt.

Mutta ne tunnit, kuka ne vei? Ja valokuvaukseen riittävän auringonvalon?!

Ps. Jos sais niitä lisätunteja vuorokauteen, ehtis joskus esitellä kaikkea kivaa, mitä on tullut ostettua kenkäkaappiin ja garderoobiin... jos ja jos... ja värjäsin mä tukkaakin, rai rai :D

.

R.I.P AMQ

.

Alexander McQueen

Kuva: Iltapulu

Mun all-time-lemppari muotisuunnittelija on kuollut. En tiedä mitä sanoa. Tämä jamppa vaikutti  aikanaan tietämättään hyvin suuresti pikku Midinetin ura- ja opiskeluvalintoihin. Normaalisti ventovieraiden julkkisten kuolemat eivät mua juuri hetkauta, mutta tämä... ottaa jotenkin niin päähän. Huoh.

No man is an island,
Entire of itself.
Each is a piece of the continent,
A part of the main.
If a clod be washed away by the sea,
Europe is the less.
As well as if a promontory were.
As well as if a manner of thine own
Or of thine friend's were.
Each man's death diminishes me,
For I am involved in mankind.
Therefore, send not to know
For whom the bell tolls,
It tolls for thee.

- John Donne -

.

Taikaviitan tähtihetket

.

Uusimmassa Trendissä käskettiin sekoittaa kuoseja keskenään. No hei, let's. 

Kaivetaan kaapista joskus liitukaudella ostetut sukkahousut, itte väkerretty matonkudehuivi ja pari viikkoa sitten henkkikseltä kotiutettu raitamekko. Kuorrutetaan komeus O.I.S:in viittamaisella puuvillaneuletakilla. Demonstroidaan lopuksi asukokonaisuuden parhautta (ja neuleen hienoa muotoilua) jonkinasteisella kurkipotkuasennon esiasteella.

Sitten repäistään kasvoille ehta syön-sun-karkit-ja-puren-sua-päähän-lapsienpelotteluilme ja yritetään tuoda ilmi uusi, entistä lyhyempi ja ehompi tukkatyyli, jonka punaisuus on ehtinyt jo haalistua marraskuulta. Suunnitellaan samalla maailmanvalloitusta, muttei kerrota siitä kenellekään.

Tämän jälkeen riisutaan neule ja varvistellaan hei-olen-bloggaaja-ja-näytän-hukkapätkältä-ilman-kenkiä-tyylisesti vielä yhden kuvan verran. Pidetään Ilme. Kirotaan salaa läppärin värintoistokykyä ja toivotaan, etteivät sutulta näyttävät kuvat oikeasti ole sitä.

There.

Lopuksi voisin tiivistää eilispäivän pieneksi kepeän huumorin sävyttämäksi tarinaksi:

Olipa kerran Midinetti, joka lähti kauppaan Jari-nimisellä autollaan. Huonosti auratuilla teillä oli paljon lunta, mutta se ei sankaritartamme hidastanut. Jari kävi kuin unelma ja kynti lunta kuin heinää vain. Läheisessä ääsmarketissa oli melko ruuhkaista. Ihmisjoukkoja suuresti rakastava pikku Midinetti keräsi maitohyllyn edessä poukkoilevia turilaita kiroten ostoskorinsa täyteen tavaraa ja suuntasi hammasta purren kassalle. Sinne päästyään hän huomasi unohtaneensa kukkaronsa kotiin. Dämit.

Ei hätää. Nöyrä sankarittaremme kokosi niinsanotusti itsensä ja päätti reippaasti lähteä noutamaan unohtunutta maksuvälinettä. Tielle osunut kassaneiti kuitenkin tyrmäsi suunnitelmat toteamalla, että kauppa menee kiinni nythetijust. No kiitti, ei voi mitään, totesi Midi ja suuntasi ulos ilman ostoksiaan. Jaria käynnistellessään urhea bloggaajamme kirosi tuuriaan ja päätti lähteä kauemmas kalaan. Tai siis kauppaan. Heti kukkaron noutamisen jälkeen. Mutta sitä ennen olisi ajeltava kieli keskellä suuta kotiin, halki lumisten teiden.

Ja sitten - kuinka ollakaan - viimeisessä risteyksessä ennen kotitietä armas Jari päätti ottaa ja yrvähtää keskelle liikenteenjakajaa peittävää nietosta. Siinä oli ja pysyi. Lumi ja räkä lensi kaaressa Midinetin yrittäessä sadatellen liikkeelle kinoksesta, tuloksetta. Lopulta loputkin vähistä hermoista paloivat, ja kiukusta lievästi punoittava sankarittaremme kömpi pelkääjän paikalta ulos iskien mennessään hätävilkun päälle. Ei sitte, kele.

Eipä aikaakaan, kun herra maanteiden kuningas jota Teuvoksi kutsuttakoon, pysähtyi yrvähtäneen Jarin  taakse ja tarjosi apuaan kinokseen juuttuneelle bloggaajalle. Apu kelpasi kernaasti, kuinkas muutenkaan. Teuvo potki neuvokkaasti muutaman lumikikkareen Jarin renkaan alta pois, kiipesi ratin taakse ja peruutti auton nätisti pois lumikasasta.

Midinetti kiitti kauniisti ja päätti, ettei tasan näytä nenäänsä ulkona ennen kesäkuuta.

Sen pituinen se.

.