Viihde ja tunteet, joista ei saisi puhua

.

Kirjoittelin tähän aluksi pitkät pätkät pohdintaa ja avautumista vaatteista ja muusta turhasta, mutta totesin toistavani pahasti itseäni. Päätinkin sitten käsitellä aihetta, jota ei juuri tässä blogissa olla nähty. Nimittäin (oi, nyt te rakastatte mua) Big Brotheria.

Sen sijaan, että analysoisin talon viimeaikaisia tapahtumia, haluankin analysoida meitä, eli yleisöä. Itseäni jaksaa nimittäin vuodesta toiseen huvittaa se aivan äärimmäinen kahtiajako, mitä kyseinen ohjelma saa ihmisissä aikaan. Osa jengistä fanittaa ihan kympillä, osa taas pitää koko ohjelmaa turhimpana ajantuhlauksena ikinä. Miksi? Monesti kuulee myös sanottavan, että BB on huonoa viihdettä. Miten viihde voi olla huonoa?

Yritin löytää aiheesta neutraalin positiivisen ja negatiivisen kannan, mutten saavuttanut sen kummemmin neutraaliutta kuin kattavaa kantaakaan:

+ BB on hyvä ohjelma, koska se herättää ihmisissä tunteita. Me pidämme tunteista, koska olemme ihmisiä. Pidämme tunteista, koska voimme samastua niihin. Tunteet voivat olla myös negatiivisia, mutta ne vetävät meitä yhtä lailla puoleensa, koska ihminen on tunteva eläin. Johtopäätös: BB on hyvä ohjelma, koska voimme asettua siellä olevien ihmisten asemaan heidän tunteidensa kautta.

- BB on huono ohjelma, koska se on aivotonta viihdettä. Johtopäätös: BB on huono ohjelma, koska se ei anna katsojalle mielekästä katsomiselämystä.

"Aivoton viihde" on yleisin negatiivisin mielipide, mitä olen BB:stä kuullut sanottavan. Miten tuo aivottomuus oikein määritellään? Tarkoitetaanko sillä ohjelman yleistä sisällöttömyyttä? Sitä, ettei siinä ole juonta, viestiä ja roolihahmoja? Rikkooko se jotain yleisesti määritettyä viihteen normia? Miksi BB on huonompi sarja kuin vaikka Unelmien poikamies tai Selviytyjät, ja miksi sen huonoudesta pidetään niin julmetun kovaa meteliä?

Voin kertoa, että vaikka nykyään seuraankin BB:tä, en ole tehnyt sitä aina. Ensimmäisten tuotantokausien aikaan olin vakuuttunut siitä, että kyseinen ohjelma on pahinta tuubaa, mitä töllö on sisuksistaan kuunaan puskenut. Harmikseni en tuolloin osannut purkaa ajatuksiani sanoiksi. Muistan kuitenkin ajatelleeni, miten idioottimaista on lykätä kasa ihmisiä pieneen tilaan ja katsella vierestä, kun näiden pää korkkaa paineen alla. Ensikosketukseni sarjaan oli joissain bileissä nähty pätkä, missä joukko asukkaita pomppi laatikossa olevan napin ympärillä kuin lauma apinoita. Paina sä, eiku paina sä, iihhihiii.

Dorkaa? Varmasti. En tästä huolimatta kuitenkaan kelpuuta perusteeksi jonkun ohjelman huonoudesta sitä, että se on jotenkin tyhmä tai idioottimainen. Toki sitä mieltä saa olla, mutta se ei itsessään tee ohjelmasta huonoa. Omasta mielestäni Salkkarit, Kaunarit ja Kotikatu ovat aivan kammottavaa skeidaa, mutten ole mielestäni mikään sanomaan, että ne olisivat huonoja ohjelmia. Ne kaikki vetoavat ihmisen perustunteisiin, ihmissuhteisiin ja elämäntilanteisiin. Osalle ne ovat samastumiskohteita, osalle eskapismia. Ne ovat viihdettä, eli aktiviteettia, jonka parissa tietty ihmisryhmä viihtyy.

Nyt, kun katson BB:tä ja näen asukkaiden päiden korkkaavan milloin megatylsien tehtävien, milloin BB:n simputuksen vuoksi, näen siinä jonkinlaista pavlovinkoiramaista viehätystä. On huvittavaa katsella, miten asukit säikkyvät rikkoessaan täysin keinotekoisia ja turhanpäiväisiä sääntöjä. He ovat kuin laboratoriorottia preparointipöydällä. Mitä pidemmälle sarja etenee, sitä enemmän ihmisten todellinen luonto pääsee esiin. Pinnan alla muhii mörköjä, eikä niitä saa enää piiloon, kun ne kerran on paljastettu. BB on viihdettä kieroimmillaan. Se viehättää ihmisiä vähän samaan tapaan kuin liikenneonnettomuus, jota ei haluaisi katsoa, muttei oikein voi olla katsomattakaan. Urkkiminen, kauhisteleminen ja muiden ihmisten käytöksen ruotiminen on alhaista, mutta ah niin inhimillistä.

Viihde vetoaa tunteisiin. Tunteet ovat yhteisiä meille kaikille. Onko kyse loppujen lopuksi siitä, että BB tuo ruutuun sellaisia tunteita, joista ei oikein saisi puhua? Voyerismi on pervojen puuhaa ja jeesustelu osoitus pikkumaisesta luonteesta, niinkö?

Päivän mietesoppa on pöydällä. Sopii tarjota buffettiin oma kanta asiasta :).

.

Asiaa kissojen raapimapuista

.
Äh. Tarkoitus oli tarinoida teille kissoista ja kiipeilypuista jo viikko sitten sunnuntaina, mutta joskus käy näin. Kissankehdossa vietetään nyt siis poikkeuksellisesti kissatiistaita. Kurnau.

Olen jo pidemmän aikaa tuuminut, että olisi kiva kirjoittaa sunnuntaisin jostain ihan asiastakin niiden perinteisten, söpöjen kissikuvien lisäksi. Sain hiljattain erään lukijan kommentista kimmokkeen turista hieman kiipeilypuistamme - menneistä, nykyisistä ja tulevista sellaisista.

Kiipeilypuu on jokaisen kissan välttämättömyystarvike. Kissalla on luontainen tarve teroittaa kynsiään, sillä ne ovat sen selviytymisen kannalta varsin oleelliset aseet. Ilman luvallista kynsimispaikkaa kissa keksii itse sellaisen, eikä se välttämättä ole omistajan mieleen ollenkaan. Omat maukuni ovat aina kynsineet niille varattua kiipelypuuta ja jättäneet huonekalut rauhaan. Keittiön matto saa välillä osakseen pientä kuritusta, mutta se on onneksi valittu kissatalouden tarpeita vastaavaksi ja kestää pienet kynnetykset moitteettomasti. Pörröiset pehmomatot kannattaa kuitenkin jättää muiden iloksi, sillä meillä ne ainakin kokevat välittömästi hyvin kivisen kohtalon.

Kuva täältä.

Kuten kaikki kiipeilypuun ostoa harkinneet tietävät, ne maksavat lemmikkiliikkeissä aivan tuhottoman paljon. Satasella saa kasan muoviköyttä ja tekoturkiksella päällystettyjä vanerilevyjä. Omaa silmääni nämä hökötykset eivät ole koskaan varsinaisesti edes miellyttäneet. Opiskelija-aikana moisen ostaminen olisi tuntunut tuhlaukselta, ja päätimmekin silloin tekaista kissojen ensimmäisen puun itse. Kankaat ja puut olivat ilmaisia jätepaloja, joten ainoa mihin upposi rahaa oli köysi. Mies on onneksi ollut aina kätevä käsistään, joten parimetrinen kissanpuu valmistui tuossa tuokiossa. Esteettisyyteen en ota kantaa :D. Silloisiin opiskelijakämppiin tuo sopi hienosti.

Alaosan laatikko tasapainottaa pitkää puuta juuri sopivasti, jotta se ei kaatuisi kun viisikiloinen kissanköntys vilistää sata lasissa sitä pitkin. Olemme yleensä sijoittaneet puun asuntoon keskeiselle paikalle, jotta elukat voisivat tarkkailla ympäristöään sen ylätasanteella pötkötellen. Tällä hetkellä tämä nimenomainen hökötys tosin on piilotettu eräälle pimeälle rapputasanteelle, sillä se on kynsitty kahdeksassa vuodessa niin puhki, ettei se kestä enää julkisella paikalla oloa ;D. Kovassa käytössä se on kuitenkin edelleen, ja olisi pienellä köysien vaihdolla taas kuin uusi. Omasta mielestäni kiipeilypuun tärkein ominaisuus on sen korkeus - kissat todella arvostavat sitä, kun saavat kiivetä puuhun juosten! Korkeassa puussa on myös hyvä ottaa matsia ja tapella tasanteen herruudesta.

Kissojemme nykyinen raapimispuu on väliaikaiskappale. Mies kyhäsi sen vartissa kasaan päivää ennen kesälomamatkamme alkua, koska kissat tarvitsivat pienikokoisemman ja helposti siirreltävän puun hoitopaikkaansa varten. Puu on tehty talomme seinästä puretusta satavuotiaasta hirrestä, jossa on kaunis pinta ja punertava sävy. Köysi on ostettu Motonetista.

Malli on hyvin simppeli: pohjatuki on tehty kahdesta ristiin asetetusta lankusta, joihin on ruuvattu kiinni pystypuu. Pohjatuen alle on kiinnitetty myös muutama puupala heilumista estämään. Väliaikaisuudestaan huolimatta puu toistaa muodoiltaan ideaa, jonka aiomme piakkoin toteuttaa suuremmassa mittakaavassa olohuoneemme seinää vasten. Lopullisesta mallista tulee luonnollisestikin joka suhteessa paljon viimeistellympi kuin tästä. Puun rouhea pinta tosin jätetään käsittelemättä, sillä se on karuudessaan aika upea.

Tarkoituksena on tehdä yhdestä pitkästä hirrestä muodostuva kiipeilypuu, jonka varrella on pieniä levähdystasanteita pötköttelyhetkiä varten. Rakennelmasta tulee erittäin tukeva ja massiivinen, sillä se kiilataan katon ja lattian väliin. Mitään näkyviä tukihökkeleitä siinä ei tulla näkemään. Olen aivan varma, että kissamme tulevat rakastamaan sitä :D. Puu tulee jykevyydestään johtuen olemaan myös eräänlainen sisustuselementti. (Piirtelin tätä varten hienon kuvankin, mutta siitä tuli ihan dorka. Luotan mielikuvitukseenne.)

Pieniä vinkkejä raapimapuun tekemiseen:

- Mikäli teet matalan puun, tee siitä tarpeeksi korkea (n. 80-100 cm, riippuu kissastakin). Kissa venyy raapiessaan yllättävän pitkäksi ja se nauttii siitä, kun saa venytellä ja kynsiä samaan aikaan. Parikymmentä senttiä puun alaosasta voi jättää paljaaksi ja säästää köyttä sinne, missä sitä eniten tarvitaan.

- Köysi purkautuu päistään, mikäli sitä ei huolittele. Muoviköyden voi (kai) polttaa kiinni, mutta luonnonmateriaalisen hamppuköyden pää on parasta sitoa tiukalle mytylle joko rautalangalla tai teipillä, kuten tuossa pikaviritelmässä on tehty ;D. (Se rautalanka on siis oikeasti parempi ja edustavampikin vaihtoehto...)

- Mitä paksumpi köysi, sitä kauemmin se kestää. Noin sentin paksuinen köysi kesti meillä sen 6-8 vuotta kahden kissan intensiivikäytössä.

- Köysi kannattaa kiertää puun ympärille todella tiukasti. Kiinnitykseen soveltuvat parhaiten ruuvit, jotka väännetään köyden läpi puuhun kiinni.

- Mikäli teet pitkän puun, pidä huoli siitä, ettei se pääse kaatumaan. Alaosan on hyvä olla kohtuullisen painava, ellet sitten kiinnitä puuta seinään.

- Valitse puuhun helposti puhdistettavat kankaat, sillä se kerää taatusti karvaa.

Tämän puun kaikki puuosat on päällystetty kankaalla ja/tai köydellä. Ylimpänä pönöttävä pystypala on Luumun ensimmäinen väliaikaispuu, joka käytettiin hyödyksi lopullista mallia tehdessä.

.

Huulirasvaa itse tehden

.
Argh. Nyt viimeistään meni hermo tuohon kameraan. Kuvasin teille eilen oikein hienon sarjan havainnollistavia kuvia huulirasvan valmistamisesta kotikonstein, mutta tuo kivikautinen paska söi ne kuvat jonnekin kitusiinsa. Eikä ollut edes ensimmäinen kerta.

"Some files do not appear to be photos", oh re-he-he-ally? My fist, your (inter)face, miten ois?

Ei millään hyvällä, rakastan kyllä vanhaa luuskaani intohimoisesti, mutta kylmä totuus on, ettei digijärkkäreitä (tai digimitään) kertakaikkiaan ole tehty kestämään. Objektiivit eivät onneksi vanhene, mutta tuo runko... voi blaah, tahtoo lottovoiton. No, nyt on pärjättävä ilman kuvia. Tai siis onhan mulla tämä yksi, jossa näkyy valmiit lopputuotteet. Wu-huu.

Käytin huulirasvan valmistamiseen Pienen Tuoksukaupan sivuilta löytyvää ohjetta, joka menee näin:

Huulirasva II
20g mehiläisvahaa
40g kaakaovoita
20g jojobaöljyä
(1-3 ml makuöljyä tai muutama tippa piparminttuöljyä haluttaessa)

Laita kaikki paitsi makuöljy kattilaan ja kuumenna miedolla lämmöllä, kunnes kaikki on sulanut. Sulje levy, peitä kannella ja anna olla jälkilämmössä 20min. Sekoita huolellisesti makuöljy mukaan ja kaada metallirasioihin tai huulirasvahylsyihin. Laita astiat heti pakastimeen tai talvella ulos pakkaseen jähmettymään: nopea jäähdytys estää rakeistumista. Tämä on erittäin hyvin säilyvää huulirasvaa. Sopii huulirasvahylsyihin sekä kesähelteille.

Noudatin ohjetta muuten kirjaimellisesti, mutta korvasin jojobaöljyn manteliöljyllä. En tiedä tarkemmin eri öljyjen eroista tai ominaisuuksista, mutta mielestäni tuo toimii aivan mainiosti noinkin. Mausteeksi laitoin vaniljamakuöljyä. (Jota btw EI kannata maistaa suoraan purkista. Joo, se haisee tosi ihkulle, mutta älä maista. Trust me.) Kaikki aineet ja huulirasvahylsyt on ostettu Tuoksukaupasta.

Ohjeessa puhutaan kattilasta, mutta itse sulatin aineet vesihauteessa. Oma kattilavarastoni on mallia soppakanuuna, joten veteen upotettu pikkukippo oli tässä tapauksessa järkevämpi vaihtoehto kuin kymmenen litran kattila. Jälkilämpövaiheessa tosin kaadoin veden pois, jottei kondenssivesi tippuisi kannesta rasvaseoksen sekaan.

Kuuman huulirasvan kaataminen pikkuruisiin hylsyihin aiheutti aluksi pientä päänvaivaa. Muovisella mittaruiskulla homma kuitenkin sujui kuin leikiten. Tärkeintä oli, ettei seos päässyt jäähtymään liikaa, sillä muuten se jumitti ruiskun sisään. Makuöljykin tuli oikein näppärästi minipurkista ulos mittaruiskun ja kanyylin (vai miksi sitä paksua, onttoa tappajaneulaa nyt kutsutaankaan) avulla. Mittaruiskuja saanee apteekista, mutta noista neuloista en mene takuuseen. Ilmankin pärjää aivan hyvin. Kaatovaiheessa on hyvä huomata, että huulirasva painuu jäähtyessään hieman kuopalle keskeltä. Kannattaa siis kaataa hylsyt (tai purkit) ensin vähän vajaiksi ja täyttää kolo vasta muutaman minuutin päästä.

Tämän jälkeen ladoin hylsyt pystyasennossa pakasterasiaan ja tuin niitä vähän mytätyllä muovipussilla, jotteivät ne kaatuisi. Sitten löin rasian pakastimeen. Hylsyistä ylijääneen seoksen kaadoin pieneen metalliseen kissapurkkiin ja toiseen vähän rumempaan rasiaan. Ohjeen määrä riitti siis kymmeneen hylsyyn ja sitä jäi reilusti ylikin. Kannelliset pikku purnukat kuitenkin käyvät ihan yhtä hyvin rasvan säilytysastioiksi. Koko rumbaan meni aikaa kaikkiaan noin tunti, eli mistään aikaavievästä puuhasta ei todellakaan ole kyse.

Koostumukseltaan ja teholtaan tämä itsetehty rasva vastaa mielestäni ihan kevyesti kaupan tavislabelloja. Hintavertailua lienee turha tehdä. En usko, että tässä mitään suurta säästöä saa aikaiseksi.

Nyt olisi enää tavoitteena paskarrella jotkut söötit etiketit noihin hylsyihin. Miten olisi Jokasään Pito- & Luistovoide? Uhu-stick? EriKeeper? Nimiehdotuksia, anyone?

.

Mitä hymykseni luulevat on anatominen ominaisuus

.

Voi juma. Harvoin sitä säikähtää omaa naamaansa kun sen valokuvasta näkee. Bye bye rusketus, hello olmi. Kaikkien truu taidekuvaajien tapaan päätin tällä kertaa nimetä otokseni. Vapise, Brotherus.

"Taikinanaaman sensuroitu paluu." (= Olen oikeasti supersexy, mutten näytä sitä teille.)

"Vilua ja melankoliaa perunakellarissa." (= Hukkasin avaimeni ja nukuin yön perunoiden päällä.)

"Oi katso Suomi, sun päiväs koittaa." (Feat. pelottava reisilihas ja natsitervehdys.)

"Kärpässienen makua ei voi väittää pahaksi, ellei ole maistanut sitä." (= Röyh.)

Olen viettänyt kuluneen viikon niinkin fäshöneissä tamineissa kuin addun verkkarit ja likainen toppi. Päätin sitten juhlistaa viikon puoliväliä (tai jotain...) pukeutumalla päästä varpaisiin hooämmään. Jei. Itseasiassa olen niin päivistä sekaisin, etten ole yhtään varma siitä, onko tänään edes keskiviikko. Ilmeisesti ei. Oli nyt sitten mikä päivä hyvänsä, olen vaihteeksi kohtuullisen energinen ja tarmokas. Asialla ei varmaankaan ole mitään tekemistä sen kanssa, että Mies toi eilen kaupasta valkosuklaata ja laatikollisen Fazerin lakuja. Ihmismuumi approves.

Olen jostain syystä kovasti mieltynyt tuohon henkan siniseen trikoohameeseen. Sellaista yläosaa ei taida ollakaan, johon tuo ei sopisi. Normaalisti karsastamani sininen värikin tuntuu just eikä melkein täydelliseltä. Hameen voi vaihtoehtoisesti vetää lähes polviin asti tai pitää fiiliksestä riippuen ylhäällä vyötäröllä. Näitä täytyy saada lisää. Paita on äidin lahjoittama, ja alkukankeuden jälkeen fanitan sitäkin ihan kympillä. Omituista, miten jotkut aivan kertakaikkisen turhan näköiset massavaatteet tuntuvat niin omilta ja jotenkin... poikkeuksellisilta. Tarkemmin ajatellen tuossa ei oikeasti ole mitään järkeä :D.

Olen kesän aikana todennut, että suosikkivaatteeni ja niiden yhdistelmät perustuvat hyvin vähäisiin elementteihin. Ja ne elementit ovat oikeastaan hyvin, hyvin tavallisia. Tämä ajatus kirkastui itselleni oikeastaan vasta siinä vaiheessa, kun jouduin kesälomamatkalla turvautumaan kohtuulliseen suppeaan vaatevarastoon kahden viikon ajan. Olin - hämmästyttävää kyllä - onnistunut pakkaamaan mukaan juuri ne vaatteet, jotka olivat toisiinsa helpoimmin yhdistettävissä ja joista pidin eniten. Elättelen toiveita, että saisin dokumentoitua tuon ydinvaatekaappini keskeiset palat tänne blogiinkin, niin saattaisin saada jonkinlaisen käsityksen siitäkin, mitä jatkossa kannattaisi ostaa. Toivossa on hyvä elää.

Ja koska randomit kissakuvat ovat bloggaamisen suola (ja koska FB tökkii niin pahasti, ettei aikaa pääse tappamaan edes farmin perunoita poimimalla), on pakko laittaa tämä tänne:

En jostain tuntemattomasta syystä voi lakata nauramasta kun katson tuota kuvaa. En vain voi. Siinä jotenkin tiivistyy kaikki se, mitä kissat ajattelevat meistä.
.

Faktoja ihmismuumin elämästä

.

- Kaikki haluavat tietää, miten mahasi voi. Sinä olet luonnollisesti vain vatsan jatkeena kulkeva välttämätön paha, jonka tehtävänä on olla hiljaa tai vaihtoehtoisesti lässytellä pehmoisia masuasukista tai rakkauspakkauksesta.

- Jos olosi on huono, et saa valittaa, sillä jollain on aina ollut pahempi olo. Naapurin Mirkku yrjösi koko yhdeksän kuukautta, kasvatti kaulaan asti ulottuvat peräpukamat ja kesti vielä perunapellon reunassa ilman puudutusta tehdyn sektionkin ihan vain puukeppiä puremalla ja virsiä laulamalla. Suck it up.

- Jos olosi on hyvä, et saa hehkuttaa, sillä raskauden tulee olla pelkkää kärsimystä, peräpukamia ja oksennusta. Muuten et rakasta lastasi, ja siitä kasvaa vittupää.

- Kaikki haluavat koskea vatsaasi. Jos et anna, olet läpeensä paha ihminen ja lapsestasi kasvaa vittupää.

- Vatsasi on katsojasta riippuen aina joko valtavan suuri tai kamalan pieni.

- Kaikkien mielestä sinulla tulisi olla mielipide lapsen sukupuolesta. Ja ei, mielipiteeksi ei riitä se, että sillä toivottavasti ylipäätään on sukupuoli.

- Kukaan ei ymmärrä, jos satut suhtautumaan lapsen saamiseen ulkoisesti samalla lakonisella tyyneydellä kuin kaikkiin muihinkin asioihin elämässäsi. Lapsen saamista tulee ja pitää ihkuttaa hunajaa kusten aivan jatkuvasti, tai muuten et rakasta sitä. Ja siitä kasvaa vittupää.

- Et missään nimessä saa olla ahdistunut alati muumimmasta olomuodostasi, sillä Tosiäidit eivät tee niin. Tosiäidit eivät myöskään meikkaa tai syö muruakaan meetvurstia, sillä siihen kuolee.

- Sinun tulee olla äärimmäisen kiinnostunut siitä, millaisiin vaatteisiin aiot sen omasta ulkonäöstään täysin tietämättömän ihmispentusi pukea. Ihan vain siksi, koska kirppisvaatteet on ällöjä niinku. Ketään ei kiinnosta se, ettei sinua kiinnosta kupan vertaa, onko potkupuvun rinnuksissa oleva muuminpärstä haalistunut vai ei. Ei, vaikkei sitä montaa kuukautta tarvitsisi katsellakaan.

- Muista, että lapsen saamiseen liittyy jokin aivan käsittämätön pehmopää/lässytysaspekti, jonka puuttuminen on osoitus tiinehtyneen henkilön pahasta luonneviasta. Harjoittele siis ahkeraan pikkiriikkisten vauvanvaatteiden edessä huokailua vaikka peilin edessä, jotta luonteesi vinoumat eivät vuoda julkisuuteen. Vaihtoehtoisesti voit allekirjoittaneen lailla vedota Touretten syndroomaan.

- Muista myös, että mammajuttusi kiinnostavat parhaimmillaan ehkä promillea blogisi lukijakunnasta. Ei se mitään. Luonteellesi ominaisesti voit hakata silti säännöllisin väliajoin päätäsi seinään, ihan vain kaikkien kiusaksi.

.

Hyviä aikomuksia

.

Oli tarkoitus tehdä asioita. Käydä paikoissa, ommella juttuja. Kirjoittaa kivoista aiheista ja olla energinen. Sen sijaan olen tehnyt tyhmiä asioita, maannut väkisin sohvalla kroppani nujertamana ja potenut tylsyyttä. Maanantai ei paranna oloani. Tällä tuolilla on tänään aivan yhtä huono istua kuin eilenkin.

Olen tylsistynyt, mutten sentään niin paljon, että jaksaisin tarttua Anna Kareninaan. Se tuli ostettua kirjakaupan alesta jossain pahassa mielenhäiriössä. Muistelen kaiholla niitä hetkiä, kun tein opuksesta ystäväni kanssa kirjaesitelmää lukiossa. Vihasin sitä typerää sytykekasaa intohimoisesti jo silloin, ja se esitelmäkin vedettiin läpi harvakseltaan sieltä täältä luettujen katkelmien perusteella.

Nyt se makaa tuolla ja tuijottaa mua. Voi, kun saisi jostain energiaa tehdä jotain muuta.

On ikävä kameraa. Ja ompelukonetta.

.

The Naapurit

.

On oikeastaan harmi, ettei meillä ole enää naapureita. Tai siis harmi teidän kannaltanne. Veikkaan, että pääkoppani hitaan hajoamisen seuraaminen olisi varmasti ollut äärimmäisen viihdyttävää. Jostain sattuman oikusta olen onnistunut asumaan maailman idiooteimpien turvenuijien seinänaapurina useammin kuin kerran, ja jostain syystä myös muuttanut useammin kuin kerran. Tai no, idioottinaapureita oli neljästä taloyhtiöstä vain kahdessa, mutta niitä oli sitten senkin edestä joka seinän takana. Eläköön kivitalot, buu puutalot. Tai siis eläköön omakotitalot.

Kas näin, välipalaksi otoksia Midinetin elämästä, olkaahan hyvät:


1. The Vaari

Vaari ei voi sille mitään, että Vaari ei kuule. Vaari ei voi sillekään mitään, että Vaari herää joka aamu kello kuusi ja haluaa kuunnella uutiset radiosta, jossa on aika kova ääni. Vaarilla on myös kiva seinäkello, josta lähtee kiva pimpelipompeliääni aina puolen tunnin välein. Vaarilla ei ole saarta, mutta Vaarilla oli naapuri.

Naapuri oli huonouninen Opiskelija, joka teki surkeasti palkattua siivousduunia aina kun opiskelultaan ehti ja joka heräsi joka jumalan aamu kuuntelemaan Irakin sodan kuulumiset yhdessä Vaarin kanssa, vaikka olisi saanut nukkua vielä tunnin pidempään kaikessa rauhassa. Vaari ei tätä tosin tiennyt, vaikka olisi saattanut olla ihan mielissäänkin kuunteluseurasta. Opiskelija ei kehdannut valittaa Vaarille melusta, mutta alakerrassa asui onneksi otollisempi kohde.

2. The Alakerran Juoppo

The Alakerran Juoppo ei pitänyt omasta alakerran naapuristaan. Tällä oli nimittäin ikävänä tapana avata ja sulkea asuntonsa ulko-ovi aina jonnekin lähtiessään. Aika possu, myönnetään. Juoppo kosti possulle (ja koko rapulle) paukuttamalla viikset tutisten omaa oveaan niin järjettömän kovaa kiinni ja auki, että yläkerran Opiskelijan astiat helisivät kaapissa kuin maanjäristyksen kourissa. Alakerran Juoppo oli myös sitä mieltä, että Opiskelijan ilmakihartimesta lähti liian kova ääni. Tämä luonnollisesti kostettiin hakkaamalla joka aamu intensiivisesti vessan putkia/kattoa/omaa päätä/mitälie, kunnes meteli lakkasi. Hyvä keino oli myös päräyttää stereoista Shadowsin Apache niin lujaa kuin lähtee. Varsinainen hittibiisi, rokrok.

Kuinka ollakaan, Juopon seuraavan ryyppy- ja bileputken aikaan (joita oli aika usein) tällä ihan alimmaisena asuvalla naapuriraukalla paloi käämit, ja poliisit kävivät pilaamassa Juopon bileet. Se kettuakin ovelampi kalapuikkoviiksi kosti mokoman rauhanhäirinnän soittamalla poliisit paikalle kerran, kun asiaan täysin syytön Opiskelija katseli kotonaan miehensä kanssa elokuvaa televisiosta. Leppoisat poliisisedät kävivät eteisessä naureskelemassa ja käskivät jatkaa leffan katselua. Skoudet kävivät Opiskelijan oven takana vielä useasti myöhemminkin turhan takia, ja niinpä Juopon hutikosto kusikin lopulta omille kintuille häätölapun muodossa.

The Alakerran Juoppo sai siis loppujen lopuksi häädön, mikä luonnollisestikin oli täysin perusteetonta vainoamista ilkeiden naapurien osalta. Haisevien ukonraatojen yli hyppiminen rappukäytävässähän on vain mukavaa hyötyliikuntaa ja kyttien viikottainen moikkailu vain kivaa sosialisointia. Viimeisen häätökuukauden ajan Juoppo kosti viettämällä hurjia bileitä useita kertoja viikossa. Bileet räjähtivät yleensä käyntiin sen helvetin Shadowsin tahtiin kello yhdeltä iltapäivällä, ja kestivät noin kello neljään iltapäivällä. Puhutaan siis samasta vuorokaudesta. Kosto viuhui kaikilta osin vähän ohi maalin, sillä kaikki kohteet olivat yleensä töissä elämöinnin ollessa kovimmillaan. Ei tullut sitten mieleen yöllä mekastaa? Eläköön juopot ja niiden huono kisakestävyys.

Emme yllättäen viihtyneet kyseisessä kämpässä yhtään sen kauemmin kuin oli pakko, ja seuraava asunto olikin jo sitten oikea rauhan tyyssija. Monsterinaapureita kuitenkin piisasi lisää eräässä toisessa taloyhtiössä, mutta siitä enemmän joku toinen kerta... sappi alkoi kiehua jo pelkästä ajatuksesta.

Löytyykös lukijoilta ihania naapurikertomuksia? Näille olisi kiva perustaa ihan oma, Aasiakkaan tyylinen nillityssivusto ;D.

.

Parasta syksyssä heti syysmuodin jälkeen

.
1. Omput!

Omarinen omppupiirakka

Murotaikinapohja:
125 g voita
1,5 dl sokeria
1 muna
2,5 dl vehnäjauhoja
1 tl leivinjauhetta
2 tl vaniljasokeria

Vaahdota voi ja sokeri. Sekoita kuivat aineet yhteen ja yhdistä. Levitä vuokaan, jonka halkaisija on n. 28 cm.

Täyte:
Omenoita (Ehkä n. kilo?)
Fariinisokeria (Pari desiä/maun mukaan)
Vettä/mehua (1-2 dl)
Omar-karkkeja (n. 10 kpl, tässäkin oma maku ratkaisee)
Kanelia
Kardemummaa
Vaniljasokeria

Viipaloi omenat. Laita kaikki ainekset kattilaan ja keittele omenoita pienessä vesi/mehumäärässä, kunnes liemi sakenee siirappimaiseksi. Omenat vetäytyvät hieman kasaan keitettäessä. Levitä täyte piirakkapohjan päälle ja laita uuniin 175 asteeseen noin 30-45 minuutiksi. (Itse unohdin sen sinne tunniksi, muttei se onneksi haitannut yhtään ;D.)

Pohjan ohje lainattu Myllyn Parhaalta, täytteen ohje taas saatu kaverilta :). Piirakka maistuu loistavalta vaahtoutuvan vaniljakastikkeen kanssa.


2. Kuivakukat!

Hauska tupsupäinen jänönhäntä on ollut korjuukunnossa jo pitemmän aikaa, mutta sain aikaiseksi poimia tupsukat talteen vasta eilen. Tupsujen siemeniä myydään tavallisissa marketeissa. Itse laitoin heinät esikasvamaan muistaakseni huhtikuussa ja löin nipun ulos multiin kesäkuussa. Hännät ovat varsin söpö sisustuselementti (ja käyvät todistetusti myös kissanlelusta) maljakkoon aseteltuna.

3. Myöhäiskukkijat

Kesällä kylvetty kosmoskukka lykkää vasta nyt ensimmäisiä kukkiaan. On hauska löytää pihasta kukkivia asioita vielä näin hallan keskelläkin. Kosmoksen kaverina kukkivat vielä myös silkkikukka, siperianunikko ja peace-ruusu (tai rupsu, niinkuin meillä ruusuja nimitellään). Esteetikko approves.

4. Neuleet

Jokasyksyinen neulevimma on täällä. Huomaan pukeutuvani yhä useammin pari vuotta sitten virkkaamaani verkkoponchoon, joka on tehty Novitan (ilmeisesti jo netistä poistetulla?) ohjeella. Tuolloin noita riepuja tuli vastaan paremmin ja huonommin kurtattuna lähes joka toisen yllä, mutta nykyään saan onneksi jo ponchoilla aivan ylhäisessä yksinäisyydessäni. (Huomasin muuten ohjetta googlaillessani, että ihan liian moni oli kirjoittanut hakusanaksi pontso, koska kuukkeli ehdotteli sitä niin kovin innokkaasti mullekin hakusanaksi. Kamoon hei. Pontso on läski. Ja kongreettinen on yhtä vähän sana kuin Thaimaasee on maa. Urpot.)

Kirjastosta lainaamani nippu käsityökirjoja osoittautui jälleen kerran pettymykseksi. Varsinkin tuo kasan päälimmäinen Do Redo -opus on ehkä turhinta sitten pullotettujen munien. Vaatii juu todella paljon mielikuvitusta tehdä huopuneesta villapaidasta kulahtaneen näköinen ituhippihame ja hihoista säärystimet. Duh. En suosittele. Ohjeiden määrä on minimaalinen, eikä kirja tuo aiheesta esille mitään uutta, ainakaan ompelutaitoiselle ihmiselle.

Ajanhukkaa, sanon mää. Tehkää mieluummin vaikka tuota omppupiirakkaa.

.

Kassialma

.

Laukkujen ostaminen on vaikeaa. Valtaosa kauppojen tarjonnasta on mielestäni tylsää ja persoonatonta shittiä. Pidän kirpputoreja parhaina laukkukauppoina, sillä sieltä löytää yleensä kaikki sopivasti nuhjaantuneimmat nahkaveskat. Voisin ehkä summata laukkumakuni pääsääntöisesti sanoihin pehmeä, iso ja persoonallinen. Pehmeydellä tarkoitan tässä yhteydessä lähinnä laukun fyysistä pehmeyttä, materiaalin pintaa tai kuluneisuutta. Pidän myös rypytyksistä, ruseteista ja nostalgisista materiaaleista. Toisaalta fanitan hassuja, erikoisen muotoisia laukkuja. Täydellinen unelmieni laukku olisi harmaa- tai ruskeasävyinen, pehmeämuotoinen nahkapalanyssäkkä rypytyksillä ja kukkarokiinnityksellä. Ja aitovanha, toki.

Onnistuin lomalla bongaamaan - en vain laukkua - vaan kokonaisen kaupan, joka miellytti silmääni kaikin puolin. Se, jos mikä, on harvinaista. Kuvien villava väsky ja maatuskakoru ovat molemmat Accesorizesta. Kyseinen pulju on joko hillitön krääsähelvetti tai paratiisi, riippuen ihan täysin siitä, miten korkean harakkakertoimen sattuu omistamaan. Itse en ole mikään toivoton blingbling-friikki, mutta olen aika helppoa kauraa tietyntyyppisten korujen edessä. Napaan asti yltävä maatuskakoru vain... noh, huusi mun nimee. Kyseinen killutin on siitäkin hauska kapine, että lähes joka kerta kun laitan sen kaulaani saan kehuvia kommentteja täysin tuntemattomilta ihmisiltä :D.

On sääli, ettei Accesorizen nettikauppa toimita tavaraa UK:n ulkopuolelle. Muuten olisin saattanut jo kilauttaa ostoskoriini tämän sinisen paljettikassin, jota myös räpläsin Covent Gardenin liikkeessä:

Tuumin kuitenkin, että syksyä kohden mentäessä villakankainen pehmolaukku tulisi varmaankin isompaan tarpeeseen kuin kiiltävänrapiseva paljetti-ihanuus. Tällä hetkellä tietysti mietin vain, että miksi ihmeessä en ottanut molempia. Lievää hihkumista aiheuttavat myös Asoksen eskimolaukku ja Topshopin (onneksi) jo valikoimista poistunut pöllölaukku. Pöllö kävi aikanaan ostoskorissa useammankin kerran, mutta maltoin mieleni kun tajusin, että kyse on maksimissaan kukkaron kokoisesta pikkulaukusta. Pöllö olisi makuuni aivan täydellinen höpöilylaukku nahkaisena ja A4-kokoisena.

Ach. Jostain ulkoa kantautuu raivostuttavan sinnikäs subbarin bassojytke. Jostain syystä kyseinen ääni saa mut aina ihan raivon valtaan... kenties useamman vuoden asuminen karaokebaarin naapurissa on tehnyt tehtävänsä. Lähden tästä etsimään kirvestä ja pesismailaa, heimoi.

.

Madame Luumun kauneuspilkku

.

Nyt on ilmeisesti käynyt niin, että taloutemme kiistaton lady of the house, raskaansarjan painimestari ja seriffi number one on saanut köniin pienemmältään. Tapahtumasta todistaa nenänpielessä möllöttävä vekki. Nolouden huipuksi voitonmerkki on äitynyt tulehtumaan, mikä ei varsinaisesti kaunista madamen karvaista naamavärkkiä.

Onneksemme sataprosenttisesti kissaa puhuva madame ei ymmärrä, että olemme kutsuneet hänen ylhäisyyttään (salaa selän takana) varsin epäkunnioittavasti Vesamattiloiriksi.

Sen, minkä Kaveri koossa häviää, voittaa se varpaiden määrässä. Ehkäpä juuri tuo kuvan nimenomainen, viherpeukalonakin tunnettu uloke on madamen nöyryytyksen takana?

Tai kenties Luumulla on vain myöhäinen murrosikä?
.

Mihin nainen tarvitsee sata paria kenkiä?

.
.

Niin, mihin?

Jos ajatellaan kenkiä ja niiden käyttöfunktioita, ei tarvetta olisi kovinkaan monelle parille. Yhdet sadesäälle, yhdet rantakäyttöön, yhdet urheiluun. Yhdet talvikengät ja yhdet kesäkengät. Yhdet korkokengät juhlatilaisuuksiin. Tällainen yksi kenkäpari per funktio -ajattelumalli tuottaa siis huimat kuusi paria jalkineita, jos ei oteta lukuun esimerkiksi sisäpelikenkiä, vaelluskenkiä ja muita harrastekenkiä.

Kuusi paria on todella vähän kenkiä, ainakin siihen asti, kun menet tiedustelemaan asiaa joltain mieheltä. Tosimies ei käytä kumppareita eikä käy lenkillä. Tosimies käyttää samoja kenkiä vuoden ympäri ja käy suihkussakin ne jalassa. Se pikkuseikka, mitä tosimies ei osaa ottaa huomioon on se, että hän omistaa ehkä loppuviimein omallakin mittapuullaan aika paljon kenkiä, eikä näe rikkaa silmässään arvostellessaan tyttöystävänsä kenkävuorta.

Oletetaan huvin vuoksi, että kuusi kenkäparia on kasvavan aikuisen naisen minimimäärä jalkineita. Oletetaan vielä, että ne kaikki ovat mustia. Musta väri sopii teoriassa yhteen kaikkien muiden värien kanssa, mutta ei se oikeasti mene ihan niin. Joskus tietyntyyppisten vaatteiden kanssa on ihan pakko käyttää vaaleita kenkiä. Vaaleat kengät taas eivät yleensä kovin kauaa säily kauniin tasavärisen vaaleina, joten niitäkin täytyy olla useammat, ja mieluiten kaikki vähän eri sävyissä ja muodoissa. Ja me kaikki tiedämme, että jos ostaa beiget ja harmaat kengät, on lopulta ostettava myös vaaleanpunaiset. Ihan vain siksi, koska ne olivat alennuksessa/söpöt/laadukkaat/joku muu tekosyy. Puolustukseksi kelpaa myös hento "mutku tämmösii mä oon aiina halunnu" -vinkaisu. Mainittakoon, että "tämmösiä mulla ei vielä oo" on myös täysin validi ja hyväksyttävä selitys, sanoi siihen kuka mitä hyvänsä.

Hääkenkiä voi käyttää vain kerran, koska ne näyttävät hääkengiltä. On siis aivan välttämätöntä ostaa niiden tilalle vähemmän juhlavat valkoiset kengät. Mustia kiiltonahkaisia juhlakenkiä ei välttämättä viitsi laittaa hautajaisiin, joten niiden kaveriksi tarvitaan vähän matalammat ja hillitymmät kengät. Mustat korolliset nauhakengätkin voisivat olla kätevät, mutta niitä taas ei viitsi käyttää kesällä, koska kesällä käytetään avokkaita. Mutta nauhakengät kuitenkin tarvitaan, ja ne on luonnollisesti hankittava myös valkoisina, beigeinä ja harmainakin, jotta niitä voisi luontevasti käyttää kaikkien vaatekaapissa pyörivien vaatteiden kanssa. Ja tietysti vaaleanpunaisina, jotta ne sopisivat yhteen niiden aiemmin ostettujen kenkien kanssa natsaavaan laukkuun, joka sopii yhteen sen yhden kivan jakun kanssa, johon käy se yksi kiva huivi... Oravanpyörää ei voi välttää.

Aneemisten värien täyttämä kenkäkaappi on masentava näky. Tämän vuoksi sinne on pakko saada piristäviä värejä, kuten punaista, roosaa ja vihreää. Kaikkia tarvitaan luonnollisesti sekä korkeina, että matalina versioina. Ja saappaina, sandaaleina, tennareina, peep-toe -kenkinä, kiilakorkoina, kitten heel -korkoina, tolppakorkoina. Tarvitaan stilettoja, teräväkärkisiä kenkiä, pyöreäkärkisiä kenkiä, mantelikärkiä ja kulmikkaita kärkiä. Tarvitaan söpöjä kenkiä, järkeviä kenkiä, rokkikenkiä ja työkenkiä. Eikä edes puhuta niistä laukuista. Tai huiveista. Tai hansikkaista.

Ja yritäpä joskus sanoa sille tosimiehelle, että niitä miehekkään mustia, särmikkäitä ja klassisen ajattomia nauhakenkiäkään ei loppupeleissä tarvitse kovin montaa paria. Ja että ne kumisaappaat olisivat oikeasti ihan hyvä keksintö.

Ei oo helppoo.

.
.

Kivojen löytöjen päivä

.

Tämä päivä on ollut kaikin puolin loistava. Heräsin kerrankin ajoissa ja pirteänä, aurinko paistoi ja aamukahvi maistui harvinaisen hyvältä. Päivän kruunasi rasiallinen mansikoita, loistava kirppislöytö ja äidin kätköistä hoivaani päässyt aarre. Vähän enemmän näitä päiviä ja vähän vähemmän niitä, jolloin tientukkeena köröttää triljoona turnisjussia ja kirppiksiltä löytyy vain koinsyömää paskaa, jookostajoo, kiitostack. Hyvää tuultani ei pysty eliminoimaan edes se tosiasia, että vatsaani asuttava ötökkä monottaa tällä hetkellä kantapäällään kirurgintarkasti suoraan rektumiini. Tuntuu erijännältä, voin kertoa. Haluuks joku vaihtaa?

Olin hypätä eilen riemusta katon läpi, kun äitimuorini iski aivan ennalta varoittamatta käteeni vanhan, edesmenneelle mummolleni kuuluneen kelloriipuksen. Erityisen riemukkaan tilanteesta teki se, etten yhtään muistanut moisen kellon olemassaoloa. Muistot kuitenkin tulvahtivat mieleen välittömästi ja kellosta tuli välittömästi yksi rakkaimista koruistani. Muistan niin monet kerrat näperrelleeni pikkutyttönä sen koukeroisia koristeita ja ajatellut sen olevan yksi kauneimmista esineistä ikinä. Nyt se on minun. Kiitos äiti, kiitos mummo!

Suureksi harmikseni aikarauta on ilmeisesti vedetty niin tiukkaan, ettei se toimi enää. Toivottavasti joku kultasepänliike suostuu korjaamaan koneiston sopuhintaan, sillä en viitsisi laittaa muuten arvottoman esineen kunnostukseen kovin montaa kymppiä. Käyhän se korusta ilman tikitystäkin.

Toinen päivän riemunaiheista on tuhti nahkainen laukku, joka lähti kirppikseltä mukaani vaivaisella parilla eurolla. Jotkut esineet aiheuttavat olemassaolollaan aivan järjetöntä riemastusta, ja tämä väsky kuuluu ehdottomasti niihin. Se on nahkaa, se on ruskea, se on juuri sopivasti kulahtanut. Se on ihana.

Ja kuten kaikilla ihanuuksilla, tälläkin on vikansa. Hihnaa lukuunottamatta laukku on kova kuin pelti. Onkohan mitään mahdollisuutta saada tuota pehmenemään edes vähän? En osaa arvioida laukun ikää, mutta väittäisin, ettei sitä ole koskaan hoidettu millään tavalla... Onhan se ihan käyttökelpoinen tuollaisenaankin, mutta pieni pehmeys ei olisi pahitteeksi.

Aurinko paistaa edelleen. Sen kunniaksi voisimme kuunnella vaikkapa... hmmm... Limppareita. Neiti Nahkahansikkaan puutteessa Magentakin käy.

.

Osta ja auta

.

Bongasin jo pari päivää sitten Paras aika vuodesta -blogista uutisen epäonnisesta pikku kisumirristä, joka oli onnistunut tiputtautumaan kerrostalon parvekkeelta ja loukkaamaan itsensä pahasti. Tarkoitus oli laittaa uutinen kiertoon välittömästi, mutta pääni on nykyään kuin siivilä, siellä ei pysy kuin isoimmat sattumat...

*klik* Save Rudeboy! *klik*

Homman nimi on joka tapauksessa se, että voit auttaa söpön pienen punatiikerin eläinlääkärilaskun kuittaamisessa ostamalla superhienon Antti Asplundin jättipaidan! Paita kustantaa viisikymppiä ja on mielestäni joka pennin arvoinen. Mikäli tilini ei huutaisi miinuksella, olisin jo haalinut itselleni omani. Sivuston mukaan puolet paidoista on jo myyty, joten pidä kiirettä, mikäli kiinnostuit. Hyväntekeväisyydestä saa harvoin vastineeksi rajoitetusti tuotettua design-tavaraa. Toivottavasti vastaavaa aloitteellisuutta putkahtelee vastaan enemmänkin, me likes.

Kisun kuulumisista kertoili myös Cool Cupcake -blogin Panda. Kissat ovat vikkeliä otuksia, vahinkoja ei voi aina estää parhaimmillakaan varokeinoilla. Muistetaan kuitenkin edes yrittää pitää ne pienet kerrostalokisut (ja muutkin!) turvallisesti ikkunoiden sisäpuolella :).

Tilaa paita täältä.

.

Ne kuuluisat 15 minuuttia

.

(Innostuin sitten eilisen piirtelyistä vähän enemmänkin. Siitä onkin aikaa, kun viimeksi ahersin muotipiirrosten kimpussa...)

Olen pyöritellyt jo pidemmän aikaa mielessäni seuraavaa, hieman kiusallistakin ajatusvyyhtiä.

Elämme ajassa, jota määrittelee tosi-tv. Voitte olla eri mieltä kaikin mokomin, mutta väitteen puolesta puhuu ainakin television ohjelmatarjonta, joka on paikoitellen todella halvalla tuotettua ja yksipuolista shittiä. Näin lama-aikaan halppisohjelmille on toki tilausta, mutta mikäli oikein muistan, on tosi-tv kokenut kulta-aikansa nousukauden aikana. Kummallista. Olen punonut tämän ajatuksen ympärille teorian. Sen ytimessä sijaitsee ajatus, jonka Ylen ohjelmakuuluttajakin puki sanoiksi eräänä kauniina iltapäivänä, kun mädättelin päätäni telkkarin äärellä.

City-lehdessäkin mainitun tutkimuksen mukaan 20% nuorisosta esittää toiveammatikseen julkkiksen. Julkkiksen, fofaksseik. Tietääkseni yhdessäkään AMK:ssa tai yliopistossa ei ole (ainakaan vielä) julkkislinjaa. Ajatus on toki kutkuttava. Kuvitelkaa, millaiset pääsykokeet mahtaisivatkaan olla opinahjoon, jonne pääsisivät vain ne huomionkipeimmät pissaliisat julkimonuraa opettelemaan. Minimivaatimuksena D-kupin funbagit ja hesa-ässä (jota toki myöhemmin jalostettaisiin asiaankuuluvalla artikulaatiokurssilla vihlovaan äärimmäisyyteensä).

Toisin sanoen, rakkaat idariteinit, julkkis ei ole ammatti.

Mutta. Otetaan nyt ajatukseksi se nousukausi. Ihmisillä menee hyvin, on fyffee ja silleesti. Kun on fyffee, on kivaa. Julkkiksilla on tosi paljon fyffee, koska ne on julkkiksia ja ne saa tosi kivoi kuvii vaiks Hymyyn halutessaan. Ergo, jos haluu fyffee ja jos haluu et on kivaa, on ruvettava julkkikseksi. Hassua kyllä, mikään ei oikeasti tunnu tällä hetkellä olevan helpompaa.

Tästä julkisuuden tavoittelusta kielii mielestäni viestintä-, muotoilu- ja sisustusalojen koulutuspaikkojen ylitarjonta tarpeeseen nähden. Sivupalkista näette kyllä, että olen itsekin ainakin yhden alan kasvatti. Itseäni muotoilualalle ei vienyt sen coolius, sillä se buumi nousi pinnalle vasta jälkeenpäin. Veikkaan kuitenkin, että tietty mediaseksikkyys ajaa nuoria haluamaan muotisuunnittelijoiksi muotisuunnittelijoiden paikalle. Mediaseksikkyys ja se outo julkisuudenkaipuu. Halutaan "helppoa rahaa" tekemällä kivaa duunia kuin Sinkkuelämän Carrie ja vietetään elo juosten kokkareilla manolot jalassa.

Jokaikinen julkisuutta janoava opportunisti löytää taatusti väylän, jota pitkin käy oikotie onneen. Reality-sarjat rakastavat tyrkkyjä ja itserakkaita ihmisiä, sillä he herättävät tunteita. Julkisuus on halpaa kauraa. Siihen riittää jo se, että ottaa selville, minkä kokoiset ovat Suomen suurimmat silikonit ja pistää desillä paremmaksi. Itseasiassa niinkään pitkälle ei tarvitse mennä. Pelkän blogin pitäminenkin voi riittää. Ajatelkaas. Tai tekstarien lähettäminen oikealle ihmiselle.

Muistan, miten joskus teininä jo se, että pääsi seuraamaan jotain Lista Top 40 -ohjelmaa paikan päälle ja vilahti ruudussa viiden sekunnin ajan, oli jotain suurta ja mahtavaa. Tai se, että jostain telkkarin festariraportista pystyi juuri ja juuri erottamaan oman päälakensa satapäisen sonnilauman seasta. Toista on nyt, kun kaikki tuntevat ainakin yhden tyypin, joka on nolannut itsensä joko Idols-karsinnoissa tai BB:ssä.

Andy Warholin lanseeraama käsite 15 minuutista julkisuudessa on kokenut inflaation. Kuka tahansa voi olla julkkis. Kiusallisen ajatuksesta tekee se, että tämä leikkikehä jota blogosfääriksikin kutsutaan, on tietyntyyppisen julkisuuden kanssa pelaava elementti. Olen aivan varma siitä, että julkkishaaveisia pyrkyreitä pyörii näissäkin piireissä, vaikkei kukaan sitä luonnollisestikaan ääneen sano.

Ja kuinka ollakaan, olen itsekin julkisine juttuineni osa tätä oravanpyörää. Auh.

.

Piirrettyä

.
Päivän asu. Kiitokset Rannalle piirtelyinspiraatiosta.

Olkoon vähäsanaisuus tänään ilomme.
.

Hömppäpömppää

.
Tämmöinen tuli vastaan Facebookissa.


Elämäni Kauko Röyhkän mukaan

Valitse artistisi:
Kauko Röyhkä

Oletko mies vai nainen?
"Olen messias"

Kuvaile itseäsi:
"Ei ole helppoa olla Jumala"

Miltä nyt tuntuu:
"Vakava tyttö"

Kuvaile nykyistä asuinpaikkaasi:
"Paska kaupunki"

Jos voisit mennä minne vaan, mihin menisit:
"Shangri-La"

Mieleisin kuljetusmuotosi:
"Minä kävelen"

Paras ystäväsi on:
"Majuri Thompson"

Lempivärisi:
"Kanerva"

Millainen sää on:
"Tuulee"

Lempivuorokaudenaika:
"Auringonlasku"

Jos elämäsi olisi TV-sarja, mikä sen nimi olisi:
"Kaikki rakastaa mua kuin Jeesusta"

Mitä elämä on sinulle:
"Rock'n'roll-klisee"

Nykyinen parisuhteesi:
"Huippumies"

Mikä mättää:
"Melankolia"

Odotan tulevalta:
"Joulu Thaimaassa"

En pahastuisi:
"Onnenpäivä"

Pelkään:
"Keskinkertaisuutta"

Paras neuvoni:
"Mieluummin vanha kuin aikuinen"

Jos muuttaisin nimeni se olisi:
"Miss Farkku-Suomi"

Päivän miete:
"Mun pitää siivota mun akti"

Miten tahtoisin kuolla:
"Humalassa"

Mottoni:
"Kauniit pelastetaan"

.

Villaa ylle

.
Tai ainakin melkein.

En ehkä ole intohimoinen vaate- tai kenkähifistelijä, mutta tunnustan kyllä nauttivani laadukkaista sisustusmateriaaleista, huonekaluista ja astioista. Lastulevy on kirosana, enkä voi sietää raakasilkin näköisiksi käsiteltyjä polyestersohvatyynyjä. Käytän arkiastioinani Iittalaa ja Arabiaa, sillä aamukahvin nauttiminen merkittömästä halpahallimukista saa selkänahkani nykimään (kissavertaus, hahaha). Tuhlasin omaisuuden pellavaverhoihin ja haaveilen jo salaa silkkisistä. Rakastan syvästi Iittala Toolsin hävyttömän kallista uunivuokaa, jota en todellakaan säästele juhlatilaisuuksiin vaan keittelisin siinä mieluusti aamupuurotkin, jos vain viitsisin. Olen sisustussnobi, spank me.

Huomasin hiljattain olevani myös kaikenlaisten virkattavien tee-se-itse-neulejuttujen suhteen mitä natsein materiaalisnobi. Olen jo vuosikausia suunnitellut, että virkkaan itselleni hapsullisen kolmiohuivin heti, kun sopiva lankaehdokas tulee vastaan. Näiden kuluneiden vuosikausien aikana olen virkannut varmasti tusinan kivoja eri värisiä ja näköisiä huiveja, mutta kaikki ovat päätyneet pukinkonttiin. Eivätkä ne langatkaan ole niin napanneet.

Päätin, että tänä vuonna on toisin. Tänä vuonna ostan pari kerää iiihanan pörheää ja ohutta mohairlankaa ja teen maailman hienoimman kolmiohuivin iiihan itselleni, ja opettelen vielä samalla hallitsemaan salomoninsolmutekniikankin. Ja näin tapahtui. Olin huiviini aivan satatyytyväinen, kunnes huomasin, että villaksi luulemani mohair sisälsikin 65% rakasta sielunvihollistani, akryyliä. Voi jumalan päivää.

Ei varmaankaan auta kuin niellä snobius ja elää asian kanssa, sillä en pikagoogletuksella löytänyt yhtäkään tietämääni mohairlankaa, jossa ei olisi akryyliä mukana jossain muodossa. Jotkut harvat akryylisekoiteneuleeni ovat tosin kestäneet kivan pörheinä jo useamman vuoden, joten jospa toivo ei olisikaan vielä aivan menetetty. Muussa tapauksessa teen ensi vuonna uuden huivin ihan ehdasta lampaanvillasta, prkl. Tai sitten käytän nyppyistä akryyliriepuani marttyyninä niin kauan, että koko lähipiiri kyllästyy valitukseeni ja passittaa mut postimerkki äässissä jonnekin Mare Serenitaksen tuolle puolen.

Se, joka keksi akryylin voisi vaikka syödä mätiä lanttuja. Nih. Me not approves. Petkuhuiputtajat. Möö.

*mutinaa*


(Huivin ohje on täällä, salomoninsolmuohjeita löydät täältä ja täältä. Lankana käytin Novitan Rose Mohairia ja koukku oli kokoa 5. Jos jotain vaikka kiinnostaisi.)

.

Miks niinku...

.
... on aina joko liikaa tai liian vähän tekemistä?

... on aina liian vähän rahaa?

... on aina huono hetki uusia kirjaston kirjat tai maksaa puhelinlasku?

... on aina puhelinpuljun maksumuistutuksia tai kirjaston sakkoja maksettavana?

... hampaasta lohkeaa pala aina jotain maailman pehmeintä ruokaa syödessä?

... on paljon kivempaa kaivella kielellä sitä lohkeamaa ja voivotella kuin soittaa ajanvaraukseen?

... ihmisellä edes on hampaat?

... ihan kaikki on tällä hetkellä tylsää?

... on mahdollista nauttia blogin pitämisestä ja silti samalla ahdistua siitä säännöllisin väliajoin?

... ihmiset kuvaa päivän ruoka-annoksiaan blogeihinsa?

... ketään kiinnostaisi nähdä kuvia mun kaalilaatikosta?

... on välillä pakko kirjoittaa täysin hyödyttömiä ja typeriä blogientryjä sen sijaan, että edes puolivillaisesti yrittäisi esitellä sitä älynsä viiltävää vasamaa semiälykkäiden pohdintojen tai kritiikin muodossa?


Näin laadukkaan merkinnän loppuun on aivan pakko lisätä pieni keskiviikkoaamun kuva-arvoitus:

Mitä ihmettä tässä tapahtuu?

.

Hello Kitty?

.
"Kieroa Mary Jane Bensonia Tunteissa ja tuoksuissa näyttelevä Stacy Haiduk on mieltynyt sarjassa kissoihin, joten hän otti Kitty-nimisen täytetyn kissan käsilaukukseen juhliin."


Olen pitkästä aikaa aivan sanaton. Hyi saatana.

Kuva ja lainaus: IltaSanomat.
.