Valkea kuulas

.

Välillä käy niin, että pulleavatsainen ihmismuumi löytää vahingossa kaapista ylleen jotain mahtuvaa ja mukavaa. Välillä voi myös käydä niin, että kiva asukokonaisuus jää toiseksi satumetsälle. Molempi parempi.

Totesin hiljattain itselleni, että en varsinaisesti ole valokuvaaja, vaan pikseleillä maalaaja. Realismilla on aikansa ja paikkansa, mutta sadunomaisuus tuonee pientä ekstraa blogikuvitukseenkin aina välillä. Tämänkertaisissa kuvissa on jotain, joka viehättää silmääni tavallista enemmän. Tuo koivun valkeuteen katoava runko näyttää kertakaikkiaan kiehtovalta. Outo, valkeankirjava nurmikko on yhtäaikaa hyinen ja raikas. On outoa, miten yksityiskohdat ja tekstuurit samalla korostuvat ja kuitenkin sulautuvat yhdeksi massaksi.

Valokuvaamisessa ja kuvankäsittelyssä parasta on se, ettei lopputuloksesta voi koskaan olla aivan varma. Tälläkin kertaa lähdin vangitsemaan keltaista syysvaloa ja syviä varjoja, mutta päädyin johonkin aivan muuhun. Pitsisenkuultava vaateparsi sointuu tunnelmaan aivan vahingossa.

Kun vielä oppisi laittamaan hiuksensa vähän fäshönimmin.

^ Kas näin ihmismuumi tuunaa farkkuihin lisää tilavuutta. Taskujen päältä leikataan vain palat pois ja heitetään tilalle trikootilkut. Toimii kuin junan vessa, eikä kirppisfarkkuihin modattuna maksakaan juuri mitään. Pätevä idea myös joulunajan kinkkukinkereitä ajatellen.

Pari kertaa vuodessa kuuntelen muutakin kuin räimettä. Tämä on yksi niistä päivistä. Ja hei, sain vastatuksi muutaman vanhemman postauksen rästikommentteihin - go me!

.