Herran pieksut

.

Mistä sitten johtuukin, olen kokenut viime aikoina "kärsiväni" jonkinlaisesta tyylin pelkistymisestä. Tai voidaan ehkä puhua jopa jonkinlaisesta taantumuksesta tai paluusta joillekin mystisille juurille, joilla en muista koskaan olleeni. Tämä ilmenee muun muassa siitä, etten pysty kaupoissa innostumaan mistään. Koen olevani jotenkin aivan irti muodista ja sen menosta, vaikka se onkin muotiblogien lukijalle enemmän kuin mahdotonta. Olen yhtäkkiä huomannut täyttäneeni garderoobiani harvoilla, mutta sitäkin mielekkäämmillä asioilla ja yllätyksekseni huomannut, etteivät nuo asiat välttämättä sovi ollenkaan yhteen. Ehkä ne juuri siksi tuntuvatkin niin omilta.

Koen olevani jollain hauskalla tavalla vapaa. Mitkään itse keksimäni tyylisäännöt eivät rajaa ajatusmaailmaani (ainakaan kovin paljoa) ja saan aivan vapaasti yhdistellä pukeutumiseeni asioita, jotka ovat jollain tavalla vähän vääriä. Koen itse asiassa näyttäväni tylsältä liian harmonisessa kokonaisuudessa. Liika täydellisyys pitää rikkoa ja liata. Nätti ei ole päivän sana, vaan kiinnostava.

Reflektoinnista pieksuihin (ja niistä kolmoissalkovin kautta takaisin reflektioon). Lahjomaton tyylipäiväkirjani kertoo, että olen haaveillut pieksuista (ja näköjään myös ruskeista saappaista!) jo noin vuoden. Vastaan on tässä ajassa ehtinyt tulla tasan kaksi paria, joista toiset kotiutin. Ensimmäiset maksoivat omatoimikirppiksellä vähän turhan kirpakat 20 euroa ja toiset SPR:llä vaatimattomat 3.50 e. Aika nobrainer, jos multa kysytään. Otin kengät välittömästi kantoon.

Mutta miksi pieksut? Miksi kukaan haluaisi pukeutua kenkiin, jotka tuovat mieleen lähinnä jonkun sodanaikana elelleen vanhan pussihousuisen ukon metsäkengät? Ehkäpä juuri siksi. Pieksuissa (samaten kuin huopatossuissakin) on mielestäni jotain juurevaa ja kansallisromanttista. Jotain sellaista, jota voidaan sanoa ikuiseksi tai ajattomaksi. Jotain yhtä pelkistettyä kuin tuohivirsut ja juhannuskoivut, ja jonka yhdistäminen nykypäivään luo mielenkiintoisen kontrastin vanhan ja uuden välille.

Koen pieksut omikseni myös siksi, koska olen (ehkä osittain niistä juuristani johtuen) aika viehättynyt kippurakärkisistä kengistä. Omistin lapsena mustat ja punaiset huopalapikkaat, jotka harmikseni eivät mene enää jalkaani. Muistan myös omistaneeni turkkilaiset, tupsukärkiset kippurakärkitossut, jotka olivat myös kovasti mieleeni. Pieksujen kärki ei ole huomiotaherättävän kippura, mutta sinnepäin kuitenkin. Arvostan myös sitä, että niin huopikkaat kuin pieksutkin ovat aidoista materiaaleista tehtyjä kestäviä tuotteita.

Olen huomannut, että pidän vaatteista, joilla on tarina. Nuo tarinat ovat yleensä oman pääni sisällä tapahtuvia fiilispolkuja ja tunneskeemoja, joita on mahdotonta avata muille. Nämä pieksut ovat erinomainen esimerkki vaatteesta (tai tässä tapauksessa kengistä), jotka herättävät jotain kaikuja jossain syvällä minuuden syvyyksissä.

I ♥ mun pieksut.

.